Suomen tiedotusvälineiden sensuuri
Ketkä sensuroivat mediaa? Historiasta tiedämme, että hallitukset ja median omistajat
määräävät mistä kirjoitetaan ja miten, ja mistä sanomalehti, aikakauslehti ja
TV-kanava vaikenevat. Aiheesta käytetään käsitteitä sensuuri, vaiettu aihe,
aiheen vääristely, propaganda, puolitotuus jne.
Puolueille median sensuuri, vastustajien vaientaminen ja solvaaminen sekä tiedon manipulointi ovat tärkeitä vallassa pysymiseksi.
Suomessa median kielipoliittinen sensuuri on vallinnut osittain jo 1920-luvulla (sdp:n, kok:n ja edistyspuolueen lehdissä) ja täydellisenä vuodesta 1938 lähtien.
Kahdella puolueella oli 1920-luvulla ohjelma suomen kielen edistämiseksi, mutta niiden lehdistö sensuroi asiaa. Edistyspuolueen sanomalehdistö (mm. HS) vaikeni suomalaisuusasioista, mutta kokoomuksen lehdistö (mm. Aamulehti) vaikenemisen lisäksi käytti rajumpia keinoja: se julkaisi herjaavia kirjoituksia suomalaisuusliikkeen johtomiehistä. Lisäksi kokoomuksen johtoelimistä puhdistettiin harvat suomalaisuusliikettä kannattavat. (kertoi Jussi Teljo lokakuussa 1932) Korruptio on sensuroitu aihe monissa diktatuurimaissa (Ruth Ben-Ghiat, Mahtimiehet, 2020, suomeksi 2021, s. 135, 149-150), joten ei ole mikään ihme, että korruptio on Suomessakin (median) vaiettu aihe. Lahjottujen lista. Viimeisin median kertoma korruptiotapaus on vuoden 2008 vaalirahoituskohu, mutta rkp:n tuesta muille puolueille ei ole ollut juttuja mediassa. Ilmeisesti puolueilla on nykyään tiukempi ote mediasta, koska korruptiojuttuja ei ole enää näkynyt. Aikaisempia korruptiotapauksia ovat esimerkiksi Noppa-juttu 1980-luvulta sekä Salora-juttu 1977.
K N Rantakari vaati 1929 Aamulehdessä (kok) suomalaisuusohjelman "hiljaista hautausta". Sama Rantakari väitteli vuonna 1910 Eino Leinon kanssa kansallisuuskysymyksistä sanomalehdissä (lähde Aira Kemiläisen kirja 1993, sivu 217). 1932 vuosikirjaan kirjoittanut Jussi Teljo (1904-1992) oli vuodesta 1949 Helsingin yliopiston valtio-opin professori, sitä ennen hän toimi professorina Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa Helsingissä. Osana kielipoliittista sensuuria kaikki Ruotsia koskeva uutisointi on tarkkaan säänneltyä ja varsinkin sen suomenkielisistä vähemmistöistä on vaiettu. Erityisen tiukasti Suomen media on vaiennut Länsipohjan suomalaisista. Sensuuri estää kansaa näkemästä totuutta, media täytetään "melulla ja hämmennyksellä". Politiikan arvostelua ei sallita. Ruotsin hallitus painostaa Suomea ja media johtaa kansaa harhaan.
Vuodesta 1938 alkaa kieliasiain sensuuriSama lehti, sivut 147-149: Skandinaavisen suuntauksen kannattajilla on julkinen sana täydellisesti käytettävissään. Media pimitti Suomen sekä Ruotsin ja Norjan erilaisen suhtautumisen kansainväliseen turvallisuusjärjestelmään. Kansainliitossa Suomi kannatti turvallisuustakuita, mutta Ruotsi ja Norja vastustivat (tämä sensuroitiin). Ruotsi ja Norja eivät halunneet velvoitteita eivätkä keskinäistä apua. Neljän puolueen /kok ikl rkp edistys/ pää-äänenkannattajat eivät halunneet mainita Suomen Geneven edustajan puheesta oliko se maamme etujen mukaista. Ne tuomitsivat sen vain siksi että se poikkesi Ruotsin kannasta! Neljä puoluelehteä lausui että olisi tuettava Ruotsia, mutta Suomen omista eduista eivät puhuneet mitään, ilmeisesti omat edut piti unohtaa. Vuosia vireillä ollut Helsingin yliopiston suomalaistamisasia ratkesi 1937 keväällä, mutta ei täysin tyydyttänyt suomalaisasian ajajia. Samana vuonna 1937 hallitus aloitti pohjoismaisen suuntauksen ja 1938 isot sanomalehdet alkoivat sensuroida kieliasioita (lähde kirja Kari Tarasti: Suomalaisuuden Liitto 1906-1966, sivu 82). Ne julkaisivat lähinnä vain hallituksen ulkopolitiikkaa tukevia kirjoituksia, ja jättivät Suomessa tapahtuvat kielellisen sorron kertomatta. Sensuuri pimittää kieliasiat kansalta, välttää hallituksen toiminnan arvostelua ja ylistää johtavia poliitikkoja. Sensuuri on jatkunut keskeytymättömänä tähän saakka. Vuoden 1933 Helsingin levottomuuksista Helsingin Sanomat ja jotkut muut sanomalehdet vaikenivat tai kertoivat asian vääristellysti. Rafael Erich (kok) kirjoitti 14.12.1933 Helsingin Sanomiin vääristelevän kirjoituksen Tukholmasta, jossa hän toimi maamme suurlähettiläänä. Erich kirjoituksessaan salasi, että 6.11.1933 Helsingin levottomuuksiin johti maisteri Hertzbergin suomalaisuusmerkkien riistäminen myyjättäriltä. 1931 sama Erich myötäili suomalaislaivan Tukholmaan saartanutta ay-liikettä, joka vaati 3000 kruunua laivuri Aaltoselta laivan edellisen omistajan veloista ehdottamalla, että tämä maksaisi 1500 kruunua – koko summa 3000 piti maksaa laivan rahdin purusta. (lähde helmikuu 1934, Urho Kekkonen nimimerkillä mies suomalainen) Rafael Erich nimitettiin Upsalan yliopiston kunniatohtoriksi 1932. Tässä näkyy vieraan valtion palkkiojärjestelmä etujensa ajamisesta Suomessa. Suomea hallitsivat epäisänmaalliset puolueet.
Sensuurin aihe on myös Urho Kekkosen toiminta Suomalaisuuden Liitossa (SL) ja ylipäänsä tämä
järjestö. Kuten kuva kertoo liiton lehdessä julkaistiin paljon kulttuuriin liittyviä asioita
kuten kielitiedettä ja teatteria sekä myös ulkomaihin liittyviä kirjoituksia.
Urho Kekkonen (nimimerkki mies suomalainen) toimi SLn puheenjohtajana 1930-32 ja hallituksen jäsenenä 1927-41. SLn hallitus 1930: puheenjohtaja Urho Kekkonen, jäsenet Aarne Anerio, Eljas Erkko (Helsingin Sanomien päätoimittaja, hallituksessa 1928-30), Einar Fieandt (filosofian tohtori, 1879-1936), Lassi Hiekkala (Suomenmaan päätoimittaja), Ester Koskelainen (entinen Linnankoski), Hannes Myllylä (johtaja), Matti Pesonen (tarkastaja) ja Alfred Salmela (kouluneuvos). Suomalaisuuden Liiton pääsihteerinä toimi nainen jo vuonna 1907, Maila Talvio. Hänen miehensä J J (Jooseppi Julius) Mikkola toimi samana vuonna SL:n puheenjohtajana Linnankosken jälkeen.
Paavo Kähkölä, Kekkonen, 1984, Gummerus, sivu 62
1960-luvun kielilain muutoksista Helsingissä ilmestyvät Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi vaikenivat (lähde kirja Jussi Niinistö: Vuosisata suomalaisuuden puolesta, sivu 60). Ilmeisesti kaikki tai lähes kaikki sanomalehdet sensuroivat aihetta.
Helsingin Sanomat kirjoitti kielilaista muutaman harhaanjohtavan pikkujutun vuonna 2002, jotka väittivät valheellisesti että mikään ei muutu. Yhdessä jutussa suomalainen toimii ruotsalaisen palvelijana tämän omalla kielellä. Asian taustoista tämä sanomalehti ei kertonut mitään. Lisäksi Helsingin Sanomien toimittaja arvosteli 2.9.2002 kärkevästi Suomalaisuuden Liittoa, tietysti mainitsematta kielilaista mitään — SL nettisivuillaan arvosteli kielilakiehdotusta, mikä lienee ollut hyökkäyksen syy. Lehden pääomistajalla oli läheiset suhteet Ruotsin hallitukseen. Hän oli saanut ministerin arvon 1990-luvulla juuri suhteiden parantamisesta Ruotsiin. HS:llä oli läheiset suhteet ruotsalaiseen sanomalehteen jo 1930-luvulla. HS osti siltä juttuja ja harjoitti yhteistyötä. Lähde kirja Ohto Manninen, Raimo Salokangas: Eljas Erkko, 2009, sivut 113-117, 131-, 162- (HS rahoitti Edistyspuoluetta), 192-, 376-. Suomen ulkopolitiikassa alkoi 1930-luvulla "pohjoismainen suuntaus" ja jo aiemmin alkanut kielipoliittinen sensuuri kiristyi entisestään. Pohjoismaille epäedullisia asioita sensuroitiin mediassa (ulkopolittisista syistä), vallanpitäjien käskystä. HS levitti jo tuolloin ruotsalaista propagandaa. Kuka omistaa median, rkp:n säätiötkö ja ketkä johtavat poliitikot ovat päättäneet sensuurista? Suomen hallitus käytännössä sensuroi poliitikkojen johtamaa YLEä. Miksi myös suomalaisten omistamat paikalliset sanomalehdet sensuroivat täysin samoja asioita kuin poliitikkoja myötäilevä HS?
TV-ohjelmat eivät kerro kaikkea
YLEn ja MTV3n ajankohtaisohjelmat eivät ole ilmeisesti koskaan käsitelleet kielilakia tai muita ruotsalaisaiheita.
A2, A-Studio, 45 minuuttia ja kaikki muut ohjelmat ovat sensuroituja.
Osa TV-journalisteista on puolueiden jäseniä ja eliitin käskyläisiä.
Esimerkiksi Europarlamentissa vaikuttava Petri Sarvamaa paljastui kokoomuslaiseksi vasta 2009 EU-vaalikampanjan aikaan,
oltuaan vuosikausia YLEn TV-toimittajana.
Juontaja Petri Sarvamaan A-studio haastatteli imatralaisia 31.1.2007. Nämä sanoivat TV:ssä merkityksettömiä sanoja, mutta
eivät varsinaista sanomaansa vastustaa pakkoruotsia.
Paikallinen lehti kertoi TV:ssä nähtyjen imatralaisten oikeasti vastustaneen pakkoruotsia. Mutta se sensuroitiin TV:stä,
vastuussa sensuurista ovat Petri Sarvamaa, toimittaja Pasi Peiponen ja heidän kaikki esimiehensä sekä YLEn pääjohtaja Mikael Jungner.
Eila Tiainen valittiin kansanedustajaksi 2011 vaaleissa Vasemmistoliiton listoilta. YLEn TV-toimittajana hän toimi 1980-luvulla vuosikausia kenenkään kertomatta hänen puoluetaustaansa. Toinen saman puolueen toimittaja on Johanna Vehkoo. TV-toimittajien taustoja, esimerkiksi puoluetaustaa eivät tiedotusvälineet kerro juuri koskaan. Ilmeisesti huomattava osa YLEn toimittajista on oikeasti puolueiden jäseniä, jotka levittävät näiden sanomaa TV:ssä.
Toimittajat Risto Astikainen, Sinikka Hein,
Paula Holmila-Hyttinen, Mirja Metsola, Erkki Rahkola ja Eila Tiainen irtisanottiin YLEstä Mikael Jungnerin kaudella.
Astikainen joutui irtisanotuksi arvosteltuaan yhtiön politiikkaa.
Lähteet: Yleisradion dokumenttitoimittajien irtisanomiset peruttava -adressi sekä Kanava-lehti 1 / 2013, sivut 67-68.
Ahtisaari vaati voimatoimia vuosina 2010-12
Tiedotusvälineet vaikenivat tästä uhkauksesta ja juhlivat Martti Ahtisaari -päivää vuosina 2011 ja 2012 (TV-uutiset YLE, Nelonen ja MTV3), osoittaen kunnioitustaan palvottavalle henkilölle. Ainuttakaan kielteistä asiaa tiedotusvälineet eivät ole hänestä maininneet (ei myöskään muista entisistä presidenteistä).
Toisaalta jos jotkut tekisivät sellaisen elokuvan, joutuisi se heti 6 puolueen ja median hampaisiin. Elokuvateatterit eivät uskaltaisi esittää Ruotsin väkivaltaista historiaa käsitteleviä elokuvia. Media joko vaikenisi tai hyökkäisi elokuvaa ja sen tekijöitä vastaan.
Elokuvakirjoissa ei näitä (vaiettuja) aiheita käsitellä. Jotkut elokuvat sivuavat aihetta (esim. sotalapset), mutta sekä elokuvissa että niiden arvosteluissa vältetään Ruotsin (hallituksen) arvostelua, vaikka aihetta olisi rankkaankin arvosteluun. Itsesuojeluvaistoko elokuvan tekijöitä ja kriitikoita ohjaa vai antaako joku heille ohjeita?
Norjan ja Pohjois-Ruotsin suomalaisvähemmistöjä maiden hallitukset ovat sortaneet ja
harjoittaneet assimilaatiopolitiikkaa. Omakielisiä kouluja ei ole ollut Pohjois-Ruotsin suomalaisilla vuoden 1888 jälkeen
ja norjansuomalaisilla ei koskaan. Lisäksi valtiot ovat vaikeuttaneet oman kielen harjoittamista,
ottaneet lapsia vanhemmiltaan ruotsalaisperheisiin esimerkiksi kesäksi,
kieltäneet oman kielen puhumisen kouluissa (jopa välitunneilla vuoteen 1958 saakka) ja painostaneet
omaksumaan valtaväestön kielen. Tämä on ollut sensuroitu aihe viimeistään 1930-luvun lopulta, tähän päivään saakka.
Linkki: Pohjois-Ruotsin suomalainen vähemmistö
Sensuurin perusteellisuudesta kertoo sekin, että tällä vähemmistöllä ei ole aiemmin ollut vakiintunutta nimitystä suomen kielessä. Vanhoissa 1930-luvun kirjoituksissa käytettiin ilmausta Länsipohjan suomalaiset, niissä ei tunnettu sanaa "meänkielinen" (monikossa meänkieliset), jota on alettu käyttää ilmeisesti vasta 1980- tai 1990-luvulla. 1930-luvun jälkeen Suomen media ei ole kertonut Pohjois-Ruotsin suomalaisvähemmistöstä, Ruotsin hallituksen kovasta vähemmistöpolitiikasta ja sen seurauksista käytännössä mitään. Sensuuri on kova vielä 2020-luvullakin. Esimerkiksi kirja Solvaajat (2020, sivut 210-211) käsittelee kahta pohjoisruotsalaista kirjailijaa, joilla molemmilla on suomenkielinen tausta. Kirja ei mainitse sanallakaan kirjailijoiden kuuluvan pohjois-Ruotsin suomalaisvähemmistöön, kirjoittajat ovat valtamedian toimittajia (Petri Laukka, Ari Turunen). Valtamedia toki tietää, mitkä aiheet ovat vaiettuja eli sensuroituja. Lisää kirjasta sivulla Tiedotusvälineet.
Sotien aikaan sensuuri oli erittäin tiukkaa. Sensuurista päättivät johtavat poliitikot,
presidentti, ministerit ja puolueiden johtajat.
Sensuroitavia aiheita oli lukuisia ja erityisesti ulkopolitiikka oli kokonaisuudessaan sensuurin alaista.
Ulkovalloista sai kirjoittaa vain varovasti ja arvostelematta juuri ollenkaan niiden politiikkaa sekä loukkaamatta niiden kunniaa
tai sotilaskunniaa.
|
Suomen Kuvalehden 41/1959 (s. 56) juttu "Maailman rauhallisin raja" Tornion ja Haaparannan rajaseudusta ei mainitse Pohjois-Ruotsin suomalaisvähemmistöä (lukumäärä, suomen kielen taito jne). Jutun kirjoitti Marja Vuorelainen ja siinä on selvää propagandaa: ".. kaikki viranomaisten keskeiset menettelyt veljellisessä yhteisymmärryksessä –". Päinvastoin kuin SK:n otsikko väittää, raja ei ole "maailman rauhallisin", vaan samanlaisia oli muuallakin Euroopassa. Lyhyessä jutussa ei suoraan mainita suomalaisvähemmistöä eikä varsinkaan ruotsalaistamispolitiikasta kerrota mitään. Kuvatekstissä mainitun rehtorin taustasta asiasta voi kuitenkin vähän päätellä – lyhyt tekstinpätkä on vihjaileva, mutta ei suoraan kerro. Sensuurin rajat tulevat vastaan.
SK:n 41/1959 ainoa varsinainen vähemmistön maininta on pääkirjoituksen kohta: "– Tornionjoen laakson sitkeää rajakansaa ehkä lukuun ottamatta –". SK:n päätoimittaja oli tuolloin Ensio Rislakki. SK-lehti on myöhemminkin noudattanut yhden lyhyen maininnan periaatetta kuvatessaan tätä vähemmistöä eli ei juuri mitään.