Jussi Teljo: Helsingin Yliopiston kielikysymys vv. 1929-1932, Suomalainen Suomi 1932 vuosikirja, sivu 109

K N Rantakari vaati 1929 Aamulehdessä (kok) suomalaisuusohjelman "hiljaista hautausta". Sama Rantakari väitteli vuonna 1910 Eino Leinon kanssa kansallisuuskysymyksistä sanomalehdissä (lähde Aira Kemiläisen kirja 1993, sivu 217).

1932 vuosikirjaan kirjoittanut Jussi Teljo (1904-1992) oli vuodesta 1949 Helsingin yliopiston valtio-opin professori, sitä ennen hän toimi professorina Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa Helsingissä.

Sensuuri estää kansaa näkemästä totuutta. Politiikan arvostelua ei sallita. Ruotsin hallitus painostaa Suomea ja media johtaa kansaa harhaan.

Sama lehti, sivut 147-149: Skandinaavisen suuntauksen kannattajilla on julkinen sana täydellisesti käytettävissään. Media pimitti Suomen sekä Ruotsin ja Norjan erilaisen suhtautumisen kansainväliseen turvallisuusjärjestelmään. Kansainliitossa Suomi kannatti turvallisuustakuita, mutta Ruotsi ja Norja vastustivat (tämä sensuroitiin). Ruotsi ja Norja eivät halunneet velvoitteita eivätkä keskinäistä apua.

Neljän puolueen (kok-ikl-rkp-edistys) pää-äänenkannattajat eivät halunneet mainita Suomen Geneven edustajan puheesta oliko se maamme etujen mukaista. Ne tuomitsivat sen vain siksi että se poikkesi Ruotsin kannasta! Neljä puoluelehteä lausui että olisi tuettava Ruotsia, mutta Suomen omista eduista eivät puhuneet mitään, ilmeisesti omat edut piti unohtaa.

Vuosia vireillä ollut Helsingin yliopiston suomalaistamisasia ratkesi 1937 keväällä, mutta ei täysin tyydyttänyt suomalaisasian ajajia. Samana vuonna 1937 hallitus aloitti pohjoismaisen suuntauksen ja 1938 isot sanomalehdet alkoivat sensuroida kieliasioita (lähde kirja Kari Tarasti: Suomalaisuuden Liitto 1906-1966, sivu 82). Ne julkaisivat lähinnä vain hallituksen ulkopolitiikkaa tukevia kirjoituksia, ja jättivät Suomessa tapahtuvat kielellisen sorron kertomatta.

Sensuuri pimittää kieliasiat kansalta, välttää hallituksen toiminnan arvostelua ja ylistää johtavia poliitikkoja. Sensuuri on jatkunut keskeytymättömänä tähän saakka.

Vuoden 1933 Helsingin levottomuuksista Helsingin Sanomat ja jotkut muut sanomalehdet vaikenivat tai kertoivat asian vääristellysti. Rafael Erich (kok) kirjoitti 14.12.1933 Helsingin Sanomiin vääristelevän kirjoituksen Tukholmasta, jossa hän toimi maamme suurlähettiläänä. Erich kirjoituksessaan salasi, että 6.11.1933 Helsingin levottomuuksiin johti maisteri Hertzbergin suomalaisuusmerkkien riistäminen myyjättäriltä.

1931 sama Erich myötäili suomalaislaivan Tukholmaan saartanutta ay-liikettä, joka vaati 3000 kruunua laivuri Aaltoselta laivan edellisen omistajan veloista ehdottamalla, että tämä maksaisi 1500 kruunua - koko summa 3000 piti maksaa laivan rahdin purusta. (lähde helmikuu 1934, Urho Kekkonen nimimerkillä mies suomalainen) Rafael Erich nimitettiin Upsalan yliopiston kunniatohtoriksi 1932. Tässä näkyy selvästi vieraan valtion palkkiojärjestelmä etujensa ajamisesta Suomessa.

Suomalaisuuden Liiton pääsihteerinä toimi nainen jo vuonna 1907, Maila Talvio. Hänen miehensä J J (Jooseppi Julius) Mikkola toimi samana vuonna SL:n puheenjohtajana Linnankosken jälkeen.

Paavo Kähkölä, Kekkonen, 1984, Gummerus, sivu 62

Sodan jälkeen sensuroitiin sotalasten kohtaloita, sillä Paasikiven ulkopolitiikassa lehdistö ei saanut arvostella Ruotsia. (lähde Kustaa Vilkunan teos Sanan valvontaa, sensuuri 1939-1944, 1962, sivu 123; Juho Kusti Paasikivi oli SLn hallituksen jäsen 1906-1910) Sotalasten kohtaloiden selostus olisi vahingoittanut suhteita Ruotsiin, joka halusi salata pimeät puolensa. Välinpitämättömät poliitikot eivät välittäneet lastenkaan kohtaloista, ulkopoliittisista syistä. Politiikka on epäinhimillistä. Lehdistön epävirallinen ja salainen on sensuuri otettava huomioon aikaa tutkittaessa. Sekä Neuvostoliitto että Ruotsi olivat sensuurin kohteita.

Parolassa 4.8.1963 suomen kielen oikeuksien 100-vuotisjuhlassa olivat läsnä presidentti Urho Kekkonen, kutsuvieraita ja noin 4000 henkeä. Ministereistä kuitenkin oli läsnä vain opetusministeri ja suomenkielisten sanomalehtien päätoimittajista ei ainutkaan!
(lähde kirja Kari Tarasti: Suomalaisuuden Liitto 1906-1966, sivu 136).

1960-luvun kielilain muutoksista Helsingissä ilmestyvät Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi vaikenivat (lähde kirja Jussi Niinistö: Vuosisata suomalaisuuden puolesta, sivu 60). Ilmeisesti kaikki tai lähes kaikki sanomalehdet sensuroivat aihetta.

Kielilain valmistelun vuosina 1999-2003 lähes kaikki sanomalehdet sensuroivat aihetta. Nekin jotka kirjoittivat asiasta jotain kertoivat vain vähän ja korkeintaan muutaman kerran neljän vuoden aikana. Asian taustoista kuten komitean ruotsalaisvoittoisesta kokoonpanosta ja Ruotsin hallituksen osuudesta media vaikeni täysin.

Helsingin Sanomat kirjoitti kielilaista muutaman harhaanjohtavan pikkujutun vuonna 2002, jotka väittivät valheellisesti että mikään ei muutu. Yhdessä jutussa suomalainen toimii ruotsalaisen palvelijana tämän omalla kielellä. Asian taustoista tämä sanomalehti ei kertonut mitään. Lisäksi Helsingin Sanomien toimittaja arvosteli 2.9.2002 kärkevästi Suomalaisuuden Liittoa, tietysti mainitsematta kielilaista mitään — SL nettisivuillaan arvosteli kielilakiehdotusta, mikä lienee ollut hyökkäyksen syy. Lehden pääomistajalla oli läheiset suhteet Ruotsin hallitukseen. Hän oli saanut ministerin arvon 1990-luvulla juuri suhteiden parantamisesta Ruotsiin.

Eila Tiainen valittiin kansanedustajaksi 2011 vaaleissa Vasemmistoliiton listoilta. YLEn TV-toimittajana hän toimi 1980-luvulla vuosikausia kenenkään kertomatta hänen puoluetaustaansa. Toinen saman puolueen toimittaja on Johanna Vehkoo. TV-toimittajien taustoja, esimerkiksi puoluetaustaa eivät tiedotusvälineet kerro juuri koskaan. Ilmeisesti huomattava osa YLEn toimittajista on oikeasti puolueiden jäseniä, jotka levittävät näiden sanomaa TV:ssä.

Toimittajat Risto Astikainen, Sinikka Hein, Paula Holmila-Hyttinen, Mirja Metsola, Erkki Rahkola ja Eila Tiainen irtisanottiin YLEstä Mikael Jungnerin kaudella. Astikainen joutui irtisanotuksi arvosteltuaan yhtiön politiikkaa.
Astikaisen dokumentti jätti vuoden 1906 eduskuntauudistuksesta kertomatta, että uudistus onnistui vain laajojen mielenosoitusten jälkeen. Pappis- ja talonpoikaissäädyt olivat valmiit yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen, mutta porvaris- ja aatelissäädyt eivät ennen kesää 1906 – tästä YLE ja Astikainen eivät kertoneet mitään, vaan antoivat ymmärtää kaiken sujuneet ongelmitta.

Lähteet: Yleisradion dokumenttitoimittajien irtisanomiset peruttava -adressi sekä Kanava-lehti 1 / 2013, sivut 67-68.

Suomen Kuvalehden 41/1959 (s. 56) juttu "Maailman rauhallisin raja" Tornion ja Haaparannan rajaseudusta ei mainitse Pohjois-Ruotsin suomalaisvähemmistöä (lukumäärä, suomen kielen taito jne). Jutun kirjoitti Marja Vuorelainen ja siinä on selvää propagandaa: ".. kaikki viranomaisten keskeiset menettelyt veljellisessä yhteisymmärryksessä –". Päinvastoin kuin SK:n otsikko väittää, raja ei ole "maailman rauhallisin", vaan samanlaisia oli muuallakin Euroopassa. Lyhyessä jutussa ei suoraan mainita suomalaisvähemmistöä eikä varsinkaan ruotsalaistamispolitiikasta kerrota mitään. Kuvatekstissä mainitun rehtorin taustasta asiasta voi kuitenkin vähän päätellä – lyhyt tekstinpätkä on vihjaileva, mutta ei suoraan kerro. Sensuurin rajat tulevat vastaan.

SK:n 41/1959 ainoa varsinainen vähemmistön maininta on pääkirjoituksen kohta: "– Tornionjoen laakson sitkeää rajakansaa ehkä lukuun ottamatta –". SK:n päätoimittaja oli tuolloin Ensio Rislakki. SK-lehti on myöhemminkin noudattanut yhden lyhyen maininnan periaatetta kuvatessaan tätä vähemmistöä eli ei juuri mitään.

Sensuurin perusteellisuudesta kertoo sekin, että tällä vähemmistöllä ei ole aiemmin ollut vakiintunutta nimitystä suomen kielessä. Vanhoissa 1930-luvun kirjoituksissa käytettiin ilmausta Länsipohjan suomalaiset, niissä ei tunnettu sanaa "meänkielinen" (monikossa meänkieliset), jota on alettu käyttää ilmeisesti vasta 1980- tai 1990-luvulla. 1930-luvun jälkeen Suomen media ei ole kertonut Pohjois-Ruotsin suomalaisvähemmistöstä, Ruotsin hallituksen kovasta vähemmistöpolitiikasta ja sen seurauksista käytännössä mitään.